"Oolannin sota oli kauhia, huraa huraa huraa!"

Haminan rauhassa v. 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle Suomen ja Ahvenanmaan. Samalla alkoi Ahvenanmaan historiassa aikakausi, joka poikkesi monessa suhteessa entisestä. Samalla kertaa vaihtui sekä Ahvenanmaan emämaa että sen kansainvälinen asema. Ruotsille kuuluneesta sisämeren saaresta tuli Venäjän keisarikunnan uloin etuvartio perivihollista Ruotsia vastaan.

Tämän muutoksen seuraukset ahvenanmaalaiset saivat tuta rauhaa seuraavina vuosikymmeninä. Venäjän sotilaallinen läsnäolo ei nimittäin päättynyt rauhanteon myötä, vaan 2000 sotilasta määrättiin jatkamaan palvelusta saarilla. Venäjän keisari tuntui asettavan erityistä arvoa tälle uudelle aluevaltaukselle, mikä ei olekaan yllättävää kun otetaan huomioon vuosisatoja jatkuneet kiistat Venäjän ja Ruotsin välillä. Niinpä rauhaa seuraavina vuosina rekennettiin yli 30 patteria strategisille paikoille ympäri maakuntaa. Pian syntyi myös ajatus pysyvän varuskunnan perustamisesta osaksi suurempaa linnoitusta ja laivastotukikohtaa. Tämä oli tausta Bomarsundin linnoituksen syntymiselle.

Linnoituksen sijainti perustui käsitykseen, että vihollisen maihinnousua Ahvenanmaalle ei pystyttäisi estämään. Näin ollen olisi strategisesti oikein sijoittaa linnoitus Ahvenanmaan mantereen itäisimpään osaan. Iellä se voisi palvella sillanpäänä, josta olisi esteetön yhteys itään päin myös laajemman valtauksen sattuessa. Paikka oli tärkeä myös siksi, että se on yksi harvoista meriväylistä Lumparnin lahteen, joka ulottuu syvälle Ahvenanmaan sisäosiin. Ajatus Lumparniin johtavan salmen hallinnasta antoi suuntaviivat myös linnoituksen muodon suunnittelulle. Linnoituksen suurin tulitusvahvuus suunnattiin Lumparnin salmen suulle.

Linnoituksen sydän oli 290 m pitkä soikea kasarmi, joka oli mitoitettu 2500 sotilaalle. Tiilirakennuksen julkisivu oli graniittia ja sen aseistuksena oli suuri määrä kanuunoita. Ympäristöön oli suunniteltu viisitoista tornia, joissa jokaisessa olisi 125 miestä ja kaksikymmentä kanuunaa. Tornit liittyisivät toisiinsa muureilla ja suojavalleilla, jotka sulkisivat samalla sisäänsä pienen varuskuntakaupungin, Uuden Skarpansin. Jonkin matkaa mantereelle päin syntyi myös kaupunkimaista asutusta, ns. "Förstaden", Esikaupunki.

Prästössä oli sotilassairaala sekä hautausmaat niille uskonnoille ja uskontosuuntauksille, joita tunnustettiin varuskunta-alueella.

Linnoitusta oli rakentamassa venäläisiä työkomppanioita ja rangaistusvankeja, yhteensä noin 2000 miestä. Työ aloitettiin v. 1832 ja se jatkui linnoituksen antautumiseen asti v. 1854.

Venäjän sotilaallista toimintaa ei esiintynyt ainoastaan itämerellä; keisarikunta osoitti laajentumishaluja myös Turkin suuntaan. Länsieurooppalaiset suurvallat Englanti ja Ranska puuttuivat lopulta konfliktiin asettuen Turkin puolelle. Seurasi Krimin sota 1853- 1856. Vuonna 1854 länsivallat avasivat pohjoisrintaman lähettämällä laivaston itämerelle. Yksi kohteista oli Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla.

Puolivalmis linnoitus asetettiin taisteluvalmiuteen keväällä ja kesällä 1854. Pattereita rakennettiin ja kunnostettiin, miehistölle annettiin toimintaohjeet ja kaikki puurakennukset poltettiin linnoituksen ympäriltä vihollisen toiminnan vaikeuttamiseksi. Elokuun 8. Päivänä nousi 12000 ranskalaista sotilasta maihin samalla kun nelisenkymmentä englantilaista sota-alusta lähestyi linnoitusta.

Linnoitus oli ylivoimaisen vihollisen ympäröimänä sekä maalla että merellä. Tuloksen saattoi arvata. Vahvistuksen saamisesta ei ollut toivoakaan Englannin laivaston saartaessa Ahvenanmaan. Hyökkäykseen käytiin 13. Elokuuta klo 04.00 tulitamalla Brännklintin tornia, yhtä kolmesta valmiiksi rakennetusta tornista. Brännklintin torni oli linnoituksen etuvartio mantereen puolella ja sen heikoin kohta. Hyökkäyksen tapahtuessa siellä oli vain 10 kanuunaa. Hyökkäystä varten ranskalaiset olivat pystyttäneet patterin 600 m tornista länteen ja varustaneet sen neljällä kenttäkanuunalla ja yhtämonella mörssärillä. Mörssäri oli eräänlainen tykki, jolla oli tavallista korkeampi ampumakaari. Niiden avulla saatettiin ampua miinakranaatteja tornin muurien sisäpuolelle. Koska graniittiseinät kestivät varsin hyvin ranskalaisten suhteellisen kevyttä (16-naulaista) suoraan ampuvaa tykistöä, oli juuri mörssäreillä ratkaiseva osuus taistelun kulussa. Jo ensimmäisen taistelupäivän iltaan mennessä mörssärit olivat aiheuttaneet niin paljon tuhoa tornissa, että sen päällikkö joutui anomaan aselepoa. Taisteluun ryhdyttiin kuitenkin uudelleen, mutta se taukosi pimeän tultua. Yöllä suuri osa miehistöstä jäi torniin. Kun tulitus alkoi jälleen aamulla, torni ei pystynyt siihen vastaamaan. Torni valloitettiin rynnäköllä ja komendantti Tesch ja kourallinen sotilaita otettiin vangiksi. Nämä olivat jääneet miinoittamaan tornia, mutta hyökkäys esti heidän aikeensa.

Seuraavana päivänä kohteena oli Notvikin torni, joka oli linnoituksen pohjoisin puolustusasema. Tätä hyökkäystä varten varten oli maihin raahattu muutamia tosi jämeräkaliiberisia laivatykkejä englantilaisesta laivastosta. Näillä saatiin torniin aikaan vain muutamassa tunnissa suuri murtuma ja se uhkasi haljeta kahtia. Kokonainen kanuunan miehistö sai surmansa hyökkääjän täysosumasta ja kolme niistä tornin neljästä kanuunasta, jotka voitiin suunnata kohti vihollista, oli iltapäivään mennessä poissa pelistä. Kun illansuussa neljäskin kanuuna romahti, Notvikin torni antautui hyökkäjille.

Länsi- ja pohjoissivusta oli täten saatu vallatuksi ja itse päälinnaketta tulitettiin ankarasti laivoista käsin. Yön aikana ranskalaiset pystyttivät patterin vain 200 m päähän päälinnakkeesta. Tällöin linnoituksen komendantti Bodisco päätti olla turhaan asettamatta altiiksi sotilaidensa henkeä ja antautui ehdoitta iltapäivällä 16. Elokuuta. Päälinnake ja vielä valloittamaton Pröstön torni luovutettiin taisteluitta. Puolustajat olivat menettäneet 53 miestä, hyökkääjät satakunta. Tämän lisäksi moni joutui taisteluita seuraavan koleraepidemian uhriksi. Koko venäläinen varuskunta kuljetettiin laivoilla vankeuteen Englantiin ja Ranskaan.

Voittajat tarjosivat nyt Ruotsille saariryhmän päällikkyyttä. Krimin sota ei kuitenkaan ollut vielä päättynyt Bomarsundin taistelun aikoihin, joten Ruotsin hallitus ei uskaltanut miehittää venäläistä aluetta sodan vielä riehuessa. Voittajavaltiot saattoivat ainoastaan häiritä venäläisten sotilaallisia suunnitelmia itämerellä niin paljon kuin mahdollista. Tästä syystä Bomarsundin linnoitus räjäytettiin ilmaan ennen joukkojen poistumista Ahvenanmaalta syyskuussa 1854.

Koska voittajavallat luopuivat Ahvenanmaan herruudesta, venäläiset virkamiehet palasivat saarille muutamia kuukausia Bomarsundin tappion jälkeen. Ahvenanmaa pysyi venäläisenä. Bomarsundin taistelu ei kuitenkaan jäänyt täysin tuloksettomaksi, sillä Pariisin rauhankongressissa v. 1856 päästiin sopimukseen siitä, että Ahvenanmaata ei enää saisi linnoittaa. Tämä sopimus, j ns. Ålandsservitutet, on voimassa vielä tänä päivänä, vaikka Ahvenanmaa nyt kuuluukin Suomelle.

Bomarsundin rauniot muistuttavat merkittävästä vaiheesta Ahvenanmaan historiassa. Siksi niitä on jo kauan pidetty muistomerkkinä, jonka säilyttämiseksi on tehty työtä 1930-luvulta lähtien: murenevia tiilimuureja on päällystetty graniitilla ja kasvillisuutta on estetty leviämästä muureille.

Salmen toisella puolella Prästön sillan kupeessa sijaitsee pieni museo, jossa on esillä Bomarsundista löydettyä esineistöä.

Bomarsundin linnoitus rakennettiin v. 1832-1954. Ahvenanmaa kuului silloin Venäjälle ja linnoitus oli tarkoitettu saarilla palveleville venäläisille joukoille. Se oli suunniteltu 5000 sotilaalle ja siitä tuli ahvenanmaalaisiin olosuhteisiin nähden valtava rakennuskohde. Sillä oli suuri yhteiskunnallinen merkitys, ja vielä tänä päivänä puhutaan "Bomarsundin ajasta".

Bomarsundin aika loppui kuitenkin lyhyeen: linnoitus tuhottiin perusteellisesti englantilais-ranskalaisessa hyökkäyksessä v. 1854. Bomarsund on siis vain rivi ahvenanmaan historiaa, mutta linnoituksen nousun ja tuhon seuraukset tuntuvat vielä tänä päivänä: Ahvenanmaasta tuli demilitarisoitu vyöhyke.

Linnoituksen rauniot kuuluvat nykyisin Ahvenanmaan huomattavimpiin historiallisiin muistomerkkeihin.

Lähde: Ålands landskapsstyrelse / Museibyrån